Apua.
Sitä tarvitsen.
Mutta mihin?
Tää tuntuu jo itestäni hullulta!
En tiedä jos kertoisin jollekkin hän ajattelisi varmaan että valehtelen.
Käyttäydyn normaalisti.
Mikään ei poikkea normi minästäni.
Ainut asia on jonka vain minä huomaan on ajatukseni ja muu hidastunut toimiminen.
Olenko hullu?
Eikö kukaan näe miten minuun sattuu?
Vai kuvittelenko vain?
En jaksa enää toimia.
Psykoligille raahautuminen oli eilen erittäin vaikeaa.
Olin ihan varma että laitan hänelle viestiä että en tulekkaan tapaamiseen.
Toissa päivänä murruin täysin.
Tein kasvio kortteja.
Käsi vapisi, käsiala oli ihan sotkua.
Tunsin miten se kynän pitäminen ja käden liikuttaminen oli niin vaikeaa.
Tuntui kun olisin vain voinut valahtaa tuolilta lattialle ja kuolla.
Paiskasin kynän pöytään ja kävelin ripeästi vessaan, kuuntelemaan musiikkia ja itkemään.
Istuin vessan lattialla, meikit levinneenä ja silmät punaisina miettien miten helvetin huono olen ihmisenä.
Tänään sitten mummoni sanoi
(ei ihan tarkalleen mutta sen ymmärsi kyllä...
)
siitä miten ruma ja lihava olen.
No ei siinä mitään.
Sitähän kaikkien mummot aina lapsenlapsilleen kertovat.
Kiitos mummo.
Ei ollut vielä tarpeeksi paska fiilis...
**
Anteeksi oudosti laitetut/kirjoitetut tekstit mutta puhelimella joudun nämä tekstit tekemään
**
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti